Ruijanpolkua pohjoiseen

Kiilopää 25.4.2008

Aurinko herätteli meidät pilvettömällä taivaalla. Ulkona oli viitisen astetta pakkasta. Upea aamu. Lintujen ruokinta oli ahkerassa käytössä heti aamusta. Päivä on pitkä näillä leveyksillä, aurinko nousee jo puoli viisi ja painuu tunturien taakse vasta varttia vaille iltakymmenen. Täällä linnuilla on jotenkin vielä kaamos päällä, kun häipyvät yösijoilleen jo noin kuuden aikoihin illalla. Normaalisti ainakin etelässä vastaavan valoisuuden aikaan linnut ovat touhuissaan lähes auringonlaskuun asti.

Viimeisen hiihtoretkemme suunnittelimme metsäiselle alueelle, jossa ei olisi suuria korkeuseroja ja mahdollisesti päivällä viriävä tuuli ei meitä saavuttaisi. Suuntasimme suksemme Inarin ja Sodankylän rajalinjan ladulle kohti Kakslauttasta. Parin kilometrin laskun ja pienen nousurupeaman päästä lähdimme kohti pohjoista Ruijanpolulle. Uusi lumi oli peittänyt vaatimattoman polku-uran. Joskus siitä on joku moottorikelkalla mennyt. Kohta poroaidan ylitettyämme saavuimme uudelle latu-uralle, jossa oli jo tuoreemmat latujäljet parin päivän takaa, jolloin Suomen Ladun opasavusteinen ryhmä oli siitä mennyt.

Täysin koskematon luonto avautui eteemme. Kiipesimme loivaa nousua kohti Latvakurun länsireunaa. Ruijanpolun merkit ohjasivat kulkuamme. Siellä täällä oli kettu kulkenut edellisenä yönä uuden lumen päällä niukan ravinnon perässä. Jäljet tulivat alhaalta Latvakurusta, jossa sillä lienee pesäpaikka. Muutamassa kohdassa oli riekon jalanjälkiä. Erään männyn juurella oli havaittavissa kolmen riekon yöpyneen lumikiepeissään, tai paremminkin kuopissaan, joissa oli runsaasti syömäjätöksiä. Ei tehty kuitenkaan yhtään aitoa riekkohavaintoa.

Latvakurun länsipuolisen selänteen laelta laskettelimme kohti Laanilaa paikkaan, jossa turistihiihtäjien Laanilan, Kakslauttasen ja Kiilopään latuvaltaväylät yhtyvät. Lähdimme kohti Kakslauttasta. Pidimme pienen evästauon Rönkönlammen nuotiokodalla. Seudun mäntymetsä on harvinaisen koskematonta ollakseen kansallispuiston ulkopuoleista aluetta.

Muutaman kilometrin hiihto upealla valtaväylällä johdatti meidät risteykseen, jossa ladut erkanivat Kiilopäälle, Kakslauttaseen ja Muotkan majalle. Samalla paikalla törmäsimme samaiseen Kiilopään tamperelaiseen leirikoululuokan oppilaisiin ja opettajiin. Vaihdoimme muutaman ajatuksen opettajan kanssa siitä, kuinka nykylapset eivät ole tottuneet suksiin tai saati osaavat hiihtää. Lähdimme sujuttelemaan kunnanrajan rajalinjaa kohti Kiilopäätä. Asunnolle saavuttuamme olimme kulkeneet kolmen tunnin aikana kolmetoista kilometriä - juuri sopiva päiväannos.

Loppupäivän ohjelmana teimme vielä autoretken Saariselän Kuukkeliin. Teimme viimehetken ostoksia ja tärkeimpänä niistä linnunruokinnan täydennyksen. Päätin laittaa linnunruokintalaitteet täyteen ja jättää ne tänne. Niistä olisi vielä pitkään, ehkä 2-3 viikkoa, iloa linnuille, jos vaikka joku ei älyäsi niitä täydentää lähtömme jälkeen.

Matkailua pohjoiseen

Kiilopää 24.4.2008

Aamu valkeni harmaana ja tuulisena. Päivittäinen hiihtoretkemme vaihtui käyntiin Inarin Siidassa. Täältä 86 kilometrin päässä sijaitseva Inarin kuntakeskus on Ylä-Lapin luontokeskuksen ja saamelaismuseon Siidan kotipaikka.

Matka Inariin vie Ivalon kautta, joka on merkittävin ja suurin Inarin taajamista. Ajaessamme kohti pohjoista kiinnitti erityistä huomiota se, miten lumipeitteen paksuus väheni. Monin paikoin oli poroja teiden varrella auringon sulattamien pälvillä ravintoa etsimässä. Ympäristöään paljon alempana sijaitsevat Ivalon ja Inarin seudut ovat näin pohjoisiin oloihin varsin reheviä. Inarinjärven rannan mäntymetsiköt näyttävät kylläkin karuilta, mutta jotenkin niin terveiltä ja kasvussaan voimakkailta. Hienoa kun löytyy vielä metsäalueita, jotka eivät ole hakkuista pirstaloituneita. Kuukkelien ja metsäkanalintujen on varmaan näillä selkosilla turvallista asustaa.

Siidan luonto- ja saamelaiskeskus on ihan näkemisen arvoinen ja hienosti toteutettu kokonaisuus, jota voimme suositella. Saimme sieltä myös hyvät nuotit Inarin tämän talven kuuluisuuden, töyhtökiurun sijainnista, mutta emme lyhyellä ajallamme sitä kuitenkaan havainneet, vain paikallinen varpusparvi tirskutti kevättä meille.

Matkalla takaisin paikka paikoin satoi runsaasti lunta ja oli varsin tuulista. Asunnolle palattuamme auringon sulattama jäinen lumenpinta sai lyhyessä ajassa varsin navakan tuulen saattelemana viiden sentin lumipeitteen. Onneksi emme olleet tunturissa.

Linnunruokinnalla on tavallinen meininki. Aina on talitiainen joko pähkinöiden tai talipallojen kimpussa. Enimmillään kuusi talitiaista ja neljä lapitiaista yhtäaikaa paikalla. Myös käpytikka vieraili hätäisesti ruokinnan alla maassa. Orava on myös havainnut talipallot maistuviksi. Aurinko paistaa jälleen pilvettömältä taivaalta - taitaa tulla hyvä päivä huomenna.

Rumakurun kahdet kasvot

Kiilopää 23.4.2008

Aamu valkeni aurinkoisena. Tavanomaiselle aamiaiselle ehdimme juuri ennen Suomen Ladun oppaan antamaa aamunavausta, jossa hän kertoi tulevan päivän tapahtumista Kiilopäällä ja tärkeimpänä sen, miten pitää sukset voidella ennen tunturiin lähtöä. Suosituksena oli tällä kertaa violettia liisteriä pohjavoiteeksi. Tämä riittäisi, mutta tunturin jäisille pinnoille tulisi vielä lisätä tietyn värisestä purkista tervavoidetta. Näin pitäisi selviytyä nollan ja muutaman plusasteen lumikelistä, niin jäisellä pinnalla kuin myös uudella lumella. Opas arvuutteli, että näillä säillä täällä hiihdellään vielä muutama viikko, mutta metrinen lumi jo haihtuu auringon paisteessa nopeasti parissa viikossa. Viime vuonna täällä hiihdettiin oppaan kertoman mukaan vielä 20.5.

Laittauduimme päivän hiihtoretkellemme, joka tällä kertaa suuntautui Rumakurulle. Syksyllä vaelsimme eräällä retkistämme Rumakurun maisemissa sen päästä päähän, alhaalta ylöspäin. Nyt ei ollut asiaa tehdä näin, sillä paikka tiedetään olevan vaarallinen lumivyöryistään. Alkumatka Ahopään laitaa kohti Vävypäätä tuuli painoi meidät kyyryyn tuulta vasten, kun yritimme nousta ladutonta taivalta rinteitä ylös. Näinköhän pilveen vetäytynyt taivas ennakoi lumisadetta ja reittisuunnitelmamme muutoksia. Päästyämme Vävypään länsirinteelle onneksemme aurinko alkoi jälleen paistaa ja tuuli tyyntyi.

Saavuimme Rumakurulle, joka nimensä mukaan oli kaukana rumuudesta. Paikka on upea luonnonmuodostuma, jossa kallioperä on repeytynyt suoraksi murtumalinjaksi, joka jääkausien jäätikköjokien kuluttamana syventyi lähes sata metriä ympäristöään syvemmäksi uomaksi. Erikoista siinä on se, että pohjoispuolen rinne eroaa täydellisesti eteläpuolen rinteestä. Pienilmasto rinteillä on aivan erilaista. Näin talvella pohjoisrinne oli monin paikoin paljas etelän suunnasta tulevan auringonpaisteen johdosta, joten kasvillisuus pääsee varhain kukoistamaan. Toisaalta etelärinne on karua kalliojyrkännettä, jossa on jatkuva sortumavaara, niin kesällä kuin myös talvella. Vastaavasti kesällä näillä rinteillä kasvillisuus on aivan erilaista. Pidimme ansaitun eväs- ja valokuvaustauon.

Matka jatkui kurulta takaisin kohti Kiilopäätä. Valitsimme reitiksemme syksyllä kulkemamme reitin pienen lähdelammen kautta. Lampi oli nyt itäreunaltaan puoliksi peittynyt paksun lumen alle, joten sen pyöreää muotoa ei nyt näkynyt. Hiihdimme muutaman kilometrin Laanilasta Rumakurun kautta Saariselälle vievää latuvaltaväylää pitkin Pieranvaaran laturisteykseen. Latuturistit olivat jälleen liikkeellä. Hyvä kun hiihtelevät täällä, voimme rauhassa rämpiä omia latujamme aidossa erämaassa. Niinpä teimme sen näillä paikkeilla oikein maastonmyöntäisesti. Jos siellä jossain kulkemattomalla lumella tähän vuoden aikaan kaatuu pitkin pituuttaan, niin vaikeaa sieltä olisi yksin nousta takaisin suksille, kun upottavaa lunta jäisen lumipinnan alla on toista metriä.

Pieranvaaran risteyksestä erkanimme kapeammalle latureitille, joka vei meidät Laanilan ja Kiilopään väliselle latuvaltaväylälle. Sitä pitkin ylitimme Ahopään selänteen ja sujuttelimme kiltisti vaaralliseksi laskuksi merkityn latu-uran ulkopuolella kohti Kiilopään asuntoamme. Hiihtoreittimme pituudeksi laskeskelimme noin 13 kilometriä ja aikaa saimme kulutettua kolme tuntia. Vastaava reitti kesäkeleillä vaeltaen olisi ottanut ainakin tuplasti aikaa, eli viitisen tuntia.

Lintujen ruokinta toimii edelleen, samat tiaiset siinä hyöri. Päivän uutena lajina saimme pohjantikan, joka työskenteli ahkerasti kaatuneen koivun rungolla aikaisemmin mainitsemassani juoksevien oravien koivikkorinteessä. Kaikki tämä vain vilkaisulla keittiön ikkunasta. Tätä jään kaipaamaan, kun palaamme sinne etelän hälinään!

Sivakkaojalla sivakoitiin

Kiilopää 22.4.2008

Aamun aurinko oli ohuen pilviverhon takana, pientä pakkasta piteli, joten ihan kelvollinen päivä tulossa. Linnut olivat verottaneet jo tuntuvasti pähkinöitä ja talipalloja siitä, kun aloitin ruokinnan. Koko ajan riittää joku lintu, tavallisesti kahdesta kolmeen talitiaista ja pari lapintiaista. Oravat ovat jälkeen kilpasilla vastakkaisessa koivikossa.

Menemme aamiaiselle. Siellä riitti hälinää - edellisenä iltana oli tullut bussillinen tamperelaisia leirikoululaisia.

Suunnittelimme päivän ohjelmaa; mennäkö Inariin saakka Siidaan tutustumaan vai jatkuuko hiihtoputkemme uudella reitillä? Inarin matka sai jäädä jonnekin tulevaisuuteen automatkan pituuden takia, joten valinta oli nyt Ruijan polun ikimäntymaisemat Kiiloselän alueella. Hiihdettäväksi tuli noin 13 kilometrin reitti, joka alkoi Sivakkaojan laaksosta Sivakkaojan laavulle, jonka kautta kulkee ikivanha Ruijan polun kauppareitti. Ruijan polkua pitkin reitti jatkui Nilanpään ja Kakslauttasen väliselle hiihtoreitille ja sitä pitkin Nilanpään poroerotukselle, jossa olimme jo sunnuntaina käyneet.

Kiilopään kautta kulkeva hiihtoreitti Sivakkaojaa myötäillen on kuin hiihtäjien "moottoritie": kaksi latu-uraa toisistaan tasan kolmen metrin välein ja välialue sivuttaisluistoa estävää uritettua ja tiiviiksi tamppautunutta luisteluhiihtoon sopivaa pintaa latukoneella tehtynä. Oli siinä hienoa sujutella, sukset vain ränniin ja vähän vauhtia sauvoilla. Pian olimme jo Sivakkaojan laavulla. Siellä vanhempi pariskunta jo viritteli makkaranpaistonuotiota. Muutamia kuvia näppäilin ojan meandereista ja lumikasautumista.

Erkanimme valtaturismin reitiltä Ruijan polun merkiksi ajetulle vanhalle kelkkauralle. Uusi lumi oli peittänyt kelkkauran, mutta onneksemme lumenpinta oli kovaa ja meille sopivaa latupohjaa. Vilkaisu karttaan ja totesimme olevamme oikealle reitillä. Ruijan polun ikivanhat puuristimerkit olivat matkaohjeena; niitä oli juuri sen verran, että aina oli näkyvissä seuraava merkki, kun edellisen oli ohittanut. Kulkemamme Ruijan polun reitin varren Kiiloselkä on todella ikivanhaa harvahkoa mäntymetsää, jossa lähes kaikki männyt ovat kilpikaarnaisia ja useat jo pystyyn keloutuneita. Puissa voi havaita metsäpalon jälkiä, mutta kookkaina puina ilmeisen kestäviä ohitse menevän tulen käsittelylle.

Kiiloselän alueen eläimistö näyttää olevan kovin niukkaa. Ainoa eläväinen oli havaintona todella mieluisa kookas ukkometso, joka meidän häiritsemänä lähti lentoon lähipuusta. Olimme jo lähellä havainneet tuoreet metson yöpymisen jälkeen jättämät jätökset ja lumella kävelemisen jälkiä, joten osasimme jo odottaa kyseistä metsohavaintoa. Yöllisen uuden lumen pinnalla oli runsaasti eri eläinten tassujen jälkiä. Oli oravan, jäniksen, ketun ja mahdollisesti myös ahman tai ilveksen jälkiä. Ikuistimme jälkiä myös digikuviksi, jotta saisimme myöhemmin varmuuden tunnistuksellemme. Todella hienoa ja ainutlaatuista aluetta tämä Kiiloselän aihkimäntymetsä. Viimesyyskuinen käynti täällä ei pettänyt nyt talvellakaan. Olisi hienoa vaeltaa koko Ruijan polun reitti Sompion Nattasilta alkaen määränpäänä Saariselkä, joka on tämä suojeltu reitin osuus näinä päivinä, eli vain murto-osuus koko Perämeren ja Jäämeren välisestä vanhasta kauppareitistä. Ehkä joskus sen teen?

Ruijan polun maisemista hiihto sujui jo tottuneesti Nilanpään kautta Kiilopään asunnollemme. Aikaa saimme kulutettua kolmisen tuntia, mutta varmasti tiivistetyssä muodossa.

Lintujen ruokinta sai iltapäivällä uuden vieraan, kun paikalle lehahti komea koiras käpytikka. Tikka tyytyi vain keräilemään ruokinnan alle pudonneita pähkinänmurusia. Ei siis vielä käynyt talipallojen kimppuun. Jos näin käy, niin silloin tulee tiaisille köyhät ajat, kun tikka nokallaan murjoo talipallot entisiksi palloiksi. Katsotaan kuinka käy?

Taivas on käynyt harmaaseen pilveen, ei näy nyt komeata auringonlaskua keittiöömme. Onko tämä ilta poikkeus?

Tunturimaisemia 2

Kiilopää 21.4.2008

Päivä kuten eilinen; aurinkoa, upeita maisemia ja niukalti lintuja.

Suuntasimme hiihtoretkemme nyt tietoisesti hiukan lyhyemmälle reitille. Reitti on ehkä hiukan huono ilmaisu, kun mennään koskematonta hangenpintaa tunturinlaelta toiselle. Auringon kimaltaessa jäisellä hangella suuntasimme reittimme Ahopäiden huippujen kautta takaisin Kiilopään majalle. Kartan mukaan yksi huippu on nimetty "Ahopäät" nimellä, mutta vieressä avautuu useampia paljakkahuippuja, joille ei nimeä löydy. Huippujen sylistä alkaa useita kuruja kohti Rumakurun kanjonia. Joidenkin kurujen törmillä oli havaittavissa jo keväisiä lumivyöryn merkkejä, joten niiden reunoille ei ollut menemistä. Poroja oli joitakin kaivamassa kovettunutta hangenpintaa löytäen ehkä riekonmarjaa tai jäkälää. Kovin oli niukat tarjonnat niissä kaivuupaikoissa.

Palasimme kaksi ja puolituntiselta, yhteensä kymmenkilometriseltä, hiintoreissulta asunnollemme - oli jo keskipäivä ja lämpötila oli noussut plussalle.

Lintujen ruokinnalla riitti edelleen kävijöitä, tavanomaiset kuusi talitiasta ja pari lapintiaista. Nyt myös uutena lajina pari urpiaista. Kolme talvipukuista oravaa kisaili kauempana koivikkorinteessä - ovat kovin arkoja täällä verrattuna kaupunkilaisoraviin. Harakka käy silloin tällöin ruokintamännyn oksistossa, mutta ei uskalla ruokinnalle.

Iltapäivällä teemme suunnitellun Saariselän käynnin autolla, hankimme hiukan lisäruokaa jääkaappiimme. Palattuamme toteutan pienimuotoisen digikuvaussession jalustaa käyttäen ja yritän saada lapintiaisesta onnistuneita kuvia kuvapankkiini. En ollut tyytyväinen tuloksiini. Onneksi ruokintapaikka on jo tuttu paikka tiaisille, joten eiköhän vielä kuvaukset onnistu.

Suksien suihketta ja tunturimaisemia

Kiilopää 20.4.2008

Päivä oli jo alkanut - talitiaiset hyörivät ruokinnalla kahdeksan maissa täydessä aamuauringon paisteessa. Pakkasta oli viitisen astetta. Taitaa tulla taas aurinkoinen hieno päivä. Valmistaudumme hiihtoretkelle. Käymme Kiilopään majan runsaalla aamiaisella. Kilometrin aamukävely virkistää ja herättää. Pitää laittaa aurinkolasit silmille.

Suksille annetaan viimeinen voitelu ennen matkaa, hyvin se auttaa. Suuntaamme matkamme Kiilopään takaisen Nilanpään länsirinteen poroerotuspaikalle. Suunnittelemme matkamme yksityiskohdat. Taitaa tulla pitkä lenkki; ajatuksemme viivähtivät viimesyyskuisessa vaelluksessa täältä Nilanpään yli Aurinkokurulle ja sieltä Luulammen kautta takaisin Kiilopään majalle. Nyt ei sentään kiivetä tai paremminkin lykkitä Rautupään huipulle. Siellä ei kuitenkaan nähtäisi vielä pulmusta, joka viimeksi oli jättäytynyt sinne meidän iloksemme.

Aurinkokurun pohjoispuolen ylärinteen reunaa myöten sujuttelimme alas Luulammen ja Rautulammen väliselle reitille. Tulihan siinä sujuttelussa kokeiltua takaliston kestävyyttä pakkaskovalla hangella. Hyvinhän siinä meni. Alkaa jo jaloissa tuntua; rakko varmaan kantapäässä, jatkamme sinnikkäästi Luulammen majalle.

Luulammen majalla on melkoinen tunku. Mistä lieneekin nämä hiihtäjät tulleet - toinen toistaan menevämmissä varusteissa; mainospainatusten joukossa näytti lukevan myös Lammin Säkiä, muistoja tuova paikka! Taitaa moni etelän kilpahiihtäjä hakeutuneen tänne paremmille lumikeleille. Eihän sitä lunta oikein etelästä tänä talvena löytynyt. Paikkasin kantapääni - munkkikahvin ja limun jälkeen taas matkaan.

Kiilopään opasavusteinen ryhmä avasi meille uuden ladun jo edellä runsas varttitunti sitten. Kiitimme ja lähdimme perään. Arvasimme, että tämä ura on meille sopivan loiva, niin ylöspäin Kiilopään itäharjanteen yli, kuin myös alas Kiilopään majaa kohti ja asunnolle. Päätin ottaa myös kameran esille, ensin otos Luulammen majasta alhaalla jokilaaksossa ja jatkossa lumisia maisemia, niiden erityispiirteistä ja muutamia riekonjälkiä. Mitenhän onnistuivat, kun tuo aurinko niin kovin paistaa! No tulihan niistä nyt sentään jotain, ehkä hyvän kameran ja linssin ansiosta.

Takaisin asunnolle saavuimme neljän tunnin taivalluksen palkaksi ja noin 17 kilometrin mittarilukemalla. Mittaus perustui Oziexplorerin mainioon ohjelmaan ja siihen kalibroidun mittalaitoksen tarkkaan maastokarttaan. Gepsin ja Ipaq 5550 -kämmenkoneen yhteispalvelua en tohtinut nyt matkalla käyttää, kun oli käsillä muutakin tekemistä.

Linnut tervehtivät paluutamme, nyt myös viherpeippo oli ilmestynyt ruokinnalle. Muita vähälukuisia päivän lintuja olivat muutamat korpit laajalla tunturialueella, matkalla ties mistä ja minne. Tulivat varmaan joltain poron raadolta, josta sain vihiä löytämälläni tuoreella verisellä poronnahan palalla. Tuuli oli varmaan lennättänyt sen kohti Aurinkokurun rinteen koivikkoa. Elävinä poroja onneksi näimme Kiilopään itärinteen tuulen paljastamilla kukkuloilla.

Lapintiaisia ja lunta

Kiilopää 19.4.2008.

Matka Rovaniemeltä yöjunalta sujui mukavasti reilusti alle rajoitusten. Minne muilla oli kiire? Puoliltapäivin raajattiin tavaramme Pohjan Tytär -asuntoon. Lunta ja lunta, sitä riittää, lieneekö normaalia? Kahlasin melkein napasille asti lumessa, vein linnuille tuliasiksi ikivanhaan mäntyyn ruokintalaitteet, pähkinöitä ja talipalloja. Heti tuli kuhinalla tiaisia paikalle. Talitiaiset olivat tottuneen oloisesti pähkinöiden kimpussa, kuusi tiaista vaihdellen nokkimisvuoroaan. Paikalle löysivät myös lapintiaiset, enimmillään neljä yksilöä - olivat arkoja, selvästi aristivat talitiaisten läsnäoloa. Itseään raaputtava - "kirppuinen" orava kävi uteliaana paikalla, mutta raapimiselta ei joutanut nauttia lintujen antimista, lähti jonkin ajan päästä pois. Harakka myös oli huomannut ruokinnan, mutta ei vielä uskaltanut maistiaisille. Kuukkelia odottelen - ei näy. Ei myöskään pulmusia - olivat jo kuitenkin ennättäneet Sodankylän korkeudelle.

Lähdimme ensilumen hiihdolle. Voitelin sukset nollakelille, monot jalkaan ja menoksi. Teimme 3-4 kilometrin lenkin, välillä umpihangessa uusia Outaladun loma-asuntoja katsastamassa, sieltä komealle Saariselän hiihtouralle, kuitenkin Kiilopään majaa kohti. Kiilopäältä siirryimme kelkkauralle ja omalle asunnolle. Juuri sopiva lenkki, monen vuoden hiihtotauon jälkeen. Huomenna taas ladulle, ehkä Kiilopään etelärinteen poroerotukselle ja sieltä ties minne.

On Se luonto kaunista, ikivanhaa mäntymetsää. Miettii kuinka kauan tämä säilyy. UKK-kansallispuisto pitää pintansa, alkaa tien toiselta puolelta ja päättyy Venäjän rajalle. Merikotka tervehti meitä tullessamme tänne, tuli suoraan kansallispuiston suunnasta - Vienanmereltäkö tullut - suuntasi kiertelevää lentoaan kohti tekoaltaita, siellä on muitakin nähty Porttipahdan padolla.

Aurinko on vielä ylhäällä, kello lähestyy ilta kahdeksaa. Valonsäteet siroavat hienoisen lumensateen saattelemana linnunruokintamännyn oksiston läpi. Lintuja ei enää näy, ovat kaiketi jo hakeutuneet suojaan tulevaa yöpakkasta.