Aamu valkeni aurinkoisena. Tavanomaiselle aamiaiselle ehdimme juuri ennen Suomen Ladun oppaan antamaa aamunavausta, jossa hän kertoi tulevan päivän tapahtumista Kiilopäällä ja tärkeimpänä sen, miten pitää sukset voidella ennen tunturiin lähtöä. Suosituksena oli tällä kertaa violettia liisteriä pohjavoiteeksi. Tämä riittäisi, mutta tunturin jäisille pinnoille tulisi vielä lisätä tietyn värisestä purkista tervavoidetta. Näin pitäisi selviytyä nollan ja muutaman plusasteen lumikelistä, niin jäisellä pinnalla kuin myös uudella lumella. Opas arvuutteli, että näillä säillä täällä hiihdellään vielä muutama viikko, mutta metrinen lumi jo haihtuu auringon paisteessa nopeasti parissa viikossa. Viime vuonna täällä hiihdettiin oppaan kertoman mukaan vielä 20.5.
Laittauduimme päivän hiihtoretkellemme, joka tällä kertaa suuntautui Rumakurulle. Syksyllä vaelsimme eräällä retkistämme Rumakurun maisemissa sen päästä päähän, alhaalta ylöspäin. Nyt ei ollut asiaa tehdä näin, sillä paikka tiedetään olevan vaarallinen lumivyöryistään. Alkumatka Ahopään laitaa kohti Vävypäätä tuuli painoi meidät kyyryyn tuulta vasten, kun yritimme nousta ladutonta taivalta rinteitä ylös. Näinköhän pilveen vetäytynyt taivas ennakoi lumisadetta ja reittisuunnitelmamme muutoksia. Päästyämme Vävypään länsirinteelle onneksemme aurinko alkoi jälleen paistaa ja tuuli tyyntyi.
Saavuimme Rumakurulle, joka nimensä mukaan oli kaukana rumuudesta. Paikka on upea luonnonmuodostuma, jossa kallioperä on repeytynyt suoraksi murtumalinjaksi, joka jääkausien jäätikköjokien kuluttamana syventyi lähes sata metriä ympäristöään syvemmäksi uomaksi. Erikoista siinä on se, että pohjoispuolen rinne eroaa täydellisesti eteläpuolen rinteestä. Pienilmasto rinteillä on aivan erilaista. Näin talvella pohjoisrinne oli monin paikoin paljas etelän suunnasta tulevan auringonpaisteen johdosta, joten kasvillisuus pääsee varhain kukoistamaan. Toisaalta etelärinne on karua kalliojyrkännettä, jossa on jatkuva sortumavaara, niin kesällä kuin myös talvella. Vastaavasti kesällä näillä rinteillä kasvillisuus on aivan erilaista. Pidimme ansaitun eväs- ja valokuvaustauon.
Matka jatkui kurulta takaisin kohti Kiilopäätä. Valitsimme reitiksemme syksyllä kulkemamme reitin pienen lähdelammen kautta. Lampi oli nyt itäreunaltaan puoliksi peittynyt paksun lumen alle, joten sen pyöreää muotoa ei nyt näkynyt. Hiihdimme muutaman kilometrin Laanilasta Rumakurun kautta Saariselälle vievää latuvaltaväylää pitkin Pieranvaaran laturisteykseen. Latuturistit olivat jälleen liikkeellä. Hyvä kun hiihtelevät täällä, voimme rauhassa rämpiä omia latujamme aidossa erämaassa. Niinpä teimme sen näillä paikkeilla oikein maastonmyöntäisesti. Jos siellä jossain kulkemattomalla lumella tähän vuoden aikaan kaatuu pitkin pituuttaan, niin vaikeaa sieltä olisi yksin nousta takaisin suksille, kun upottavaa lunta jäisen lumipinnan alla on toista metriä.
Pieranvaaran risteyksestä erkanimme kapeammalle latureitille, joka vei meidät Laanilan ja Kiilopään väliselle latuvaltaväylälle. Sitä pitkin ylitimme Ahopään selänteen ja sujuttelimme kiltisti vaaralliseksi laskuksi merkityn latu-uran ulkopuolella kohti Kiilopään asuntoamme. Hiihtoreittimme pituudeksi laskeskelimme noin
Lintujen ruokinta toimii edelleen, samat tiaiset siinä hyöri. Päivän uutena lajina saimme pohjantikan, joka työskenteli ahkerasti kaatuneen koivun rungolla aikaisemmin mainitsemassani juoksevien oravien koivikkorinteessä. Kaikki tämä vain vilkaisulla keittiön ikkunasta. Tätä jään kaipaamaan, kun palaamme sinne etelän hälinään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti